Gladiator

Vuosi 1995, kesäloma, aika virtasi toisin. Pihalla istumisen sijaan istuin monitorini äärellä kirjoittamassa komentoja DOS:iin, koska pelin käynnistäminen silloin oli oma pieni rituaalina. Gladiator Forgotten Sagesilta oli yksi niistä peleistä, joita kukaan ei oikeastaan muista, mutta joka siihen putosi, vietti sen kanssa enemmän aikaa kuin haluaisi myöntää.

Peli laittaa sinut pienen söldörijoukkon komentajaksi keskiaikaisen asetelman maailmassa. Aloitat kourallisella taistelijoita, rekryoit vähitellen uusia, koulitat heitä ja lähdet tehtäville. Ylhäältä päin näkymä, reaaliaikainen toiminta, mutta painotus joukkueen johtamisessa. Se ei ole puhtaasti hakkaamista — siinä on suunnittelun kerros: ketä ottaa kentälle, miten varustaa heidät, miten pitää heidät elossa.

Pelattavuus perustuu yksinkertaiseen periaatteeseen: hallitset yhtä hahmo kerrallaan, loput ryhmästä liikkuvat kanssasi tai odottavat. Se kuulostaa rajoittavalta ensi silmäyksellä, mutta käytännössä se antaa todellisen vastuuntunnon tunteen jokaisesta sotilaasta. Kokeneen taistelijant menetys tuntuu. Vaikeustasot — kevyistä pienoistaisteluista kovaan tilaan — antavat pelille kunnollisen kestävyyden, vaikka nykystandardeilla sisältö on varsin vaatimatonta. Kontrollit ovat selkeät, käyttöliittymä kuuluu ajallleen — toimiva, mutta ilman tarpeetonta mukavuutta.

Forgotten Sages eivät olleet mikään suuri studio, ja Gladiator liikkui shareware-jakelujen harmaalla vyöhykkeellä eikä kaupan hyllyillä. Se, mikä kestää vieläkin tänään, on se perussilmukka: saapua, palkata, kouluttaa, selviytä. Se ikääntyy hyvin siellä, missä se ei ylitä omaa laajuuttaan. Se ikääntyy huonosti hetkinä, kun apuohjaajien tekoäly tekee sen, mitä siikauden tekoäly aina teki — tekee päätöksiä, joita on vaikea kuvailla älykkäiksi. Grafiikat ovat toimivaa isometristä pikseligrafiikkaa ajalta, ei enempää.

Nykyään Gladiator vetoaa kaikkiin, jotka etsivät yksinkertaista toimintaa taktiikoiden väreillä eivätkä halua viettää tunteja käsikirjojen lukemiseen. Käynnistä se selaimessasi DOSBox-emulaation kautta ilman valmisteluja, ja puolessa tunnissa tiedät tarkalleen, kannustaako se sinut vai ei. Yhdeksänkymmenluvun nostalgikoilla on siinä tyypillinen tunne — peli, joka ei teeskenteile olevansa mitään, vaan vain toimii ja antaa sinun pelata. En halua siltä enempää kuin sitä.