Little Fighter

Hahmo vilkaisee areenan ympäri, nousee nyrkit pystyyn ja odottaa. Tämä on Little Fighter — vaatimaton beat-em-up 90-luvun puolivälistä, joka yritti olla Street Fighter niille, joilla ei ollut varaa Amigaan.

Kyseessä on suoraviivainen toimintapeli, jossa kaksi pelaajaa (tai pelaaja tietokonetta vastaan) tappelevat erilaisissa areenoissa. Hahmot ovat pikseliromua, areenat alkeellisia, musiikki silmukoidaan loputon. Yksinkertaista, raakaata, ilman mitään viilauksen näyttävyyttä. Kustantaja ja luojat katoavat lähteiden hämärään — peli ilmestyy täällä täällä replikoidussa koodissa, selviytyy pikemminkin tietokonepelien arkeologien kuin virallisen kiinnostuksen ansiosta.

Kontrollit ovat alkeelliset: liike, kaksi hyökkäyspainiketta, hyppy. Yhdistelmät eivät ole monimutkaisia, lyönnin voima riippuu siitä, kuinka kauan pidät painiketta pohjassa. Pelaaminen kiteytyy iskujen vaihtamiseen — liikut, odotat vastustajan virhettä, hyökkäät, vetäydyt. Ei erityistaitoja, ei allekirjoitusliikkeitä, ei grafiikkaa joka saisi sinut kaipaamaan lisää. Se on työtä — rankempaa työtä, jota teet koska kaveris istuu vierelläsi ja haluaa pelata.

Little Fighter edustaa sitä DOS-aikakauden pelien kerrosta, joilla ei ollut kunnianhimoa. Se ei ollut Mortal Kombat, sillä ei ollut sellaisuuden vaatimuksia. Se oli olemassa koska oli olemassa, sitä pelattiin tietokonelaboratorioissa ja kylien kulttuuritaloissa, joissa Discovery Channel oli jo kaikille tylsää ja online-yhteyden sai dial-up-yhteydellä. Katsomalla sitä nykyään näet vain luurankoa — ei substanssia, ei kiiltoa, ei syytä välittää.

Nykyään pelaat sitä enimmäkseen uteliaisuudesta. Haluat nähdä, miten beat-em-up tehtiin 90-luvun puolivälistä ilman budjettia ja ilman lahjakkuutta. Tai haluat ajautua tuohon huminaan, jota sukupolvi kahdeksantoistavuotiaita kuunteli ollessa tylsää hammaslääkärillä odottaessa. Se toimii selaimessa, voit kokeilla sitä ilman vaivaa — ja sitten ihmetellät pääasiassa, miksi klikkasit sitä.