Marvel Super Heroes vs. Street Fighter

Marvel Super Heroes vs. Street Fighter saapui Capcomin pelihalleihin vuonna 1997 kolmantena pilarina yhtiön kiihtyvässä crossover-kokeilussa, joka oli alkanut X-Men vs. Street Fighterilla vuotta aiemmin. Luotettavalla CPS-2-laitteistolla pyörivä peli yhdisti Capcomin oman World Warriors -kaartin joukkoon Marvel Comicsin raskassarjalaisia, ja pelaaja kokosi kahden hahmon joukkueen, jonka jäseniä saattoi vaihtaa kesken ottelun. Värikäs, ylisuuri sprite-grafiikka ja ruudun täyttävien superliikkeiden tulva tekivät siitä välittömän yleisömenestyksen 90-luvun lopun pelihalliskenessä.

Suuri mekaaninen lisäys oli Variable Assist -järjestelmä, jonka avulla ruudun ulkopuolella oleva parisi saattoi syöksyä sisään nopeaan hyökkäykseen ennen vetäytymistään – yksityiskohta, joka lisäsi strategiakerroksen kiihkeän tag-tiimitaistelun päälle. Hahmovalikoima oli tarkoituksellisen eklektinen: Street Fighter -vakiot asettuivat riviin Spider-Manin, Hulkin ja Wolverinen kaltaisten Marvel-ikonien rinnalle, ja japanilainen versio sisälsi kuuluisasti Norimaron, koomisen toimistotyöläistyylisen hahmon, joka luotiin nimenomaan vitsiksi. Tempo on nopea ja ilmava, pitkine jonglöörauskomboineen ja yleisine painovoiman halveksuntoineen, jotka määrittelevät koko sarjaa.

Siltana aiempien vs.-pelien ja vuonna 1998 seuranneen valtavan suositun Marvel vs. Capcomin välillä tällä osalla on selkeä paikka taistelupelihistoriassa. Se pelittää yhä hyvin emuloituna, erityisesti kaikille, jotka nauttivat spektaakkeli edellä menevästä, kombopainotteisesta tyylistä, jonka Capcom hioi täydelliseksi tällä laitteistolla. Se ei ole aikakautensa tasapainoisin taistelupeli, mutta yksi sen puhtaimmin viihdyttävimmistä.