Arthur - The Quest for Excalibur

1989, Infocom. Minulle tuolloin synonyymi tekstiseikkaileille, joissa oli rikkain sanasto ja pakakin viheliäisin tekstinjäsennin. Mutta Arthur: The Quest for Excalibur saapui aikaan, jolloin Infocom oli jo velkaantumassa ja Activision otti hallintoonsa. Tuloksena syntyi mielenkiintoinen tuote — ei puhdas tekstiseikkailu eikä varsinainen graafinen seikkailu, vaan jotain siltä väliltä.

Pelaat nuorena Arthurina, ennen kuin hänestä tuli kuningas. Aloitat jonnekin hautausmaan lähellä, jossa tapaat välttämättömän Arturilaisen vaatimuksen: lohikäärmeellisen miekan Excaliburin. Tietenkään sinulla ei ole sitä. Joku varasti sen, ja ennen kuin voit edes koskettaa kiveä, sinun täytyy ensin löytää se. Klassinen asetelmaperi periaatteella "ensin saat tehtävän, sitten huomaat kuinka monimutkaista se on." Arturilainen legenda teemojen säiliönä — Merlin, Camelot, keskiaikainen Englanti sen satumaiseimmassa muodossaan — palvelee kiinteänä scenariona täällä.

Ohjaimet yhdistävät tekstinjäsentimen yksinkertaisiin graafisiin paikkoihin. Näet kohtauksen, kirjoitat käskyjä. Tekstinjäsennin on Infocomin tyylinen, joten se ymmärtää kohtuullisen laajan konstruktioiden kirjon, mutta kirjoittamaton sääntö silti pätee: kun et tiedä, minne mennä, kokeili synonyymeja kunnes se päästää sinut läpi. Tämä seikkailu toimii myös muutoksilla — tietyillä hetkillä voit muuttua eläimeksi, mikä avaa muutoin saavuttamattomia kulkuväyliä tai tietoja. Aikansa mittaan se on älykäs mekanikka ja järkevä Arturilaisen magiikan kontekstissa. Pulmat ovat pääosin reiluja, maailman logiikka kestää, mutta muutama umpikuja saa sinut tavoittelemaan kynää ja paperia.

Mikä on ikääntynyt huonosti? Grafiikka ei koskaan ollut vahva puoli — paikkojen kuvat ovat toiminnallisia, ei enempää. Ja pelin tahti vastaa sen julkaisuvuotta: hidasta, joskus jäykää. Jos kasvoitte Zorkin tai Hitchhiker's Guiden kanssa, olette tyytyväisiä. Jos odotatte tarinavetoista seikkailua myöhempien LucasArts-nimikkeiden hengessä, törmäätä seinään. Arthur ei ole narratiivisen syvä peli. Se on enemmän looginen palapeli Arturilaisen puvussa — ja se on rehellinen asiasta.

Nykyään kuka tahansa voi pelata sitä selaimessa, jos tekstiseikkailut eivät pelota heitä ja he nauttivat asianmukaisesti tutkitusta keskiaikaisen mytologiasta. Nostalgiaarvo on todellinen: se on yksi viimeisistä Infocom-nimikkeistä kultaiselta kaudelta, kun tekstinjäsennin merkitsi vielä kunnianhimoa, ei rajoitusta. Jos käynnit Zorkin läpi yhdeksänkymmenillä ja kysyit itseltäsi minne mennä seuraavaksi — Arthur oli looginen valinta. Ja lajin historiallisena artefaktina se kestää edelleen tänään.