Sabor

Sabor ei ole peli, jonka muistaisit Computer-lehden kannesta. Se on hiljaisesti vuonna 1991 julkaistu peli, joka näyttää näytöllä joltakin ampuja- ja logiikkapelinsekoitukselta, ja muutaman tunnin jälkeen se häviää unohouksiin. Juuri sitä odottaisit tuolta aikakauden levyasemalta — ei fanfaaria, ei tarinaa, ei syytä tuntea itsensä huonoksi siitä, että unohdit sen.

Pelin ydin on yksinkertainen: sekoitat värillisiä palloja ja järjestät ne riveiksi. Ei väriä, ei juonta, ei kontekstia — olet vain siellä manipuloimassa asioita mustalla pelilaudalla. Elementit pomppivat, putoavat, yhdistyvät, ja aivosi totuttelevat vähitellen siihen, että tämä on kaikki hauskuus. Se ei ole vallankumouksellinen, mutta tuossa minimalistisessa ytimessä on tietty eleganssi — et pelaa tarinaa, et pelaa animaatiota, et pelaa tunnelmaa. Pelaat vain mekanismia itsessään.

Ohjaimet ovat suoraviivaisia. Kursori, hiiri tai näppäimistö — ei mitään monimutkaista. Peli opastaa sinut intuitiivisesti, ei tutoriaalia, ei käsiä pitäviä. Sanon näin: se ei ole tylsä, mutta se ei myöskään ole imu, joka tarttuu kurkuusta ja sanoo "uudestaan!". Pelaaminen on miellyttävää, koska se ei ole vaikeaa, ja se on vaikeaa, koska viiden minuutin jälkeen tiedät mitä tulee seuraavien viiden minuutin aikana.

Sabor on sellaisen pelin tyyppi, jonka kaikki pelasivat ja kukaan ei muista. Jossain diskossa tai toimistossa, missä DOS-kamaa pyöri tauoilla — kyllä, ehkä se pyöri siellä. Mutta ei mitään, joka muutti pelailun maailmaa. Se kuuluu kategoriaan "hypoteettinen viihde", joka on olemassa, mutta vain olankohautuksella.

Nykyään Saborin merkityksellisyys on puhtaasti arkistollista. Jos olet kiinnostunut DOS-aikakauden peleistä sinänsä tai olet näiden hiljaisien, kunniattomien pelien kerääjä, voit käynnistää sen emulaattorissa. Löydät sen jostakin vanhemmasta kokoelmasta. Mutta älä kohtele sitä omaisuutena — se on enemmän kuin marmorikivi pöydän alla, jonka nostat triviaalisena muistona ajasta, jolloin pelien ei tarvinnut edes yrittää.