F1

Kun nappulaita painaa ja auto syöksyy eteenpäin täydellä vauhdilla, huomaa heti miksi tämä Lankhorin F1 oli sensaatio Mega Drivelle vuonna 1993. Ranskalaisesta studiosta tuli kiihtyvyyspelaajien jumala, ja se näkyy joka ruudussa — piste mustalla neliöllä lyö ympärilleen salamannopeaa pseudotunnelilogiikkaa, joka saa silmät väärää polkua.

Lankhor otti Vroomin moottorista — sen alkuperäisen, nopeimman ajosimulatorin, jonka Daniel Macré oli puristanut Atari ST:hen 1991 — ja sovitti sen Formula 1:n kehälle. Nyt ajat oikeilla radoilla oikeilla autoilla, oman auton sisällä katsoen eteenpäin loukkaavasti nopean katussa, kaarteissa ja suorissa. Mono tai kaksipelaajatila, 16 eri kilpailua, täydellinen F1-kausi. Ei juttu joka painaa painikkeita ihan sillä tavalla.

Pelimekaaniikka on kiero: ohjaajat puristettu hiuksenhienoon kontrollin ja raa'an fysiikan väliin. Auto vie sinua sinne minne haluat, mutta ei halua sinne lähteä. Jarrut, kaasun modulointi, linjat — kaikki reagoi liian terävän sensiiviisti. Tämä ei ole Game Overs ja helpotus, vaan tutiseva silta parin millimetrin sivusuunnassa. Grafiikat ovat pelkkää rasterointia, mutta liike! Liike on sellaista, jota ei näkynyt muualla konsolilla.

Pelaajat muistavat F1:n juuri siksi, että se oli nopein asia mitä Mega Drivelle sai. Vaikka tekniikka on vanhentunut — reunukset välkkynevät, värit räikeät, äänet piipahtavat ärsyttävän metallisesti — nopeuden kokemus pysyy mysteerinä. Mies joka teki Vroomin, jakoi sen neroksi samalla kertaa myös rakkauden matematiikkaan: millä nopeudella piirretään kehys, kuinka täydellisesti rengas osuu katukiveen.

Tänään istuu browser-emulaattorissa samanlailla kuin silloin Mega Drivessa — sama silmien väsyminen, sama sydämen kiihtyminen. Se ei ole kauneinta, eikä se ole helpointa, mutta se on aidosti nopea. Sille, joka haluaa tuntea mitä 1990-luvulla miellettiin mega-nopeudeksi ennen 3D-kultin räjäytystä, F1 on täydellinen aika-artefakti.