Kilta vallan kolmesti peräkkäin — Final Lap 3 on sitä, mistä Namco tunsi automaattisaleissa olevansa oikeutettu. Vuonna 1992 tämä ei ollut vain peli, vaan sosiaaliturva. Istuit pelaajan istuimella, kädessäsi oma ohjain, silmäsi omalla näytöllä, ja vieressäsi istui kaveri samassa tilanteessa. Neljä, viisi, jopa kuusi pelaajaa samaan aikaan radalla — se oli piste.

Kaava oli kunnailla yksinkertainen: formulakisat paalulla kiiluvalla asfalttilla, pitää linja, kaasua pohjaan, väistele vastassa tulijoita. Päätös kenen voittaa ei tehty näytön kääntöhetkellä tai kotiintulon jälkeen. Se päätettiin sillä hetkellä, kun sinä ja kolme muuta loukkaatte kurvissa samaan aikaan ja joku joudutaan ajamaan putkeen. Jengillä oli hyvä näky tälle pelaamiselle.
Itse pelimekaniikka on paljaaksi kuorittu: ohjaat autoa radan ympäri kolmella vaikeusasteella ja useammalla radalla. Ruudussa näkyy kovasti pätkittyä grafiikkaa, mutta kolmeen ulottuvuuteen pyrkivän havainnon takia ei se häiritse. Kaasut reagoivat viipymättä, jarrutus on jyrkkä, ja vastus tuntuu: juuri sen verran, että peliä ei voi pelata hermoista päätellen. Vaatii sorminäppäryyttä, ei vain silmää.
Kotona tätä vastaan pelattava tekoäly on kelpo vastus, mutta tekopyhä verrattuna siihen, kun istui naapurissa oikea ihminen ja tiesi sen. Koneiden ajot ovat ennustettavissa, noudattavat linjojaan. Toinen ihminen ei. Silloin peli tulee hengittäväksi.
Kun Final Lap -sarja lopulta kuoli, se kuoli siksi, että kolikkopelit kuolivat. 3D-konsoolit nappasivat pelaajat kotiin, ja kenen tahansa istuinta ei enää ollut millään konsoolia tuottaa. Nyt Lapille ei ole uutta elämää odotettavana — se oli herneelle sama kuin elokuvateatteri on elokuvalle. Sitä ei korvata, ainoastaan muistutaan sen olemassa olosta.
Netissä MAME:lla on se sama vika kuin kotona oli: olet yksin. Silti sen avulla näet, mistä liikehuutojen kaiusta nauttivat kaverukset kuolemat. Ei sillä ole merkitystä, että ei ole kolikkoa. Pelimekaniikat seisovat paikoillaan ja odottavat.