Nebula Fighter

Laser huitaa, ruutu täyttyy pisteistä ja sitten olet kuollut. Näin yksinkertainen Nebula Fighter on, ja näin kaunista se on.

Kyseessä on vuoden 1997 vertikaali shoot-em-up, jonka kehittäjät Holodream Softwarella eivät ole leikkineet tarpeettomalla tarinalla. Olet avaruuslentokoneen paikalla, jossain galaksissa on vihollisia, ja ne haluavat sinua kuolla. Sinulla on laser. Peli alkaa. Logiikka on yhtä vanha kuin avaruuslento itsessään — ylös, ammunta, ei kysymyksiä.

Pelimekaniikka on niin suora kuin teräslevy: liikutat laivaa vasemmalle ja oikealle, paina ampumisnappia ja katsot kun vihollisten aalloista tulee pistemäärä. Joka muutaman tason jälkeen kohtaat pommin, joka on hieman suurempi ja sinnikömpi kuin muut viholliset. Se ei ole hämmentävää — jokainen sarja noudattaa samaa polkua. Mitä pidemmälle menet, sitä nopemmin ruutu täyttyy kuolemantuottavasta kaaoosista. DOS-aikakaudella tämä oli kyllä se ainoa tapa — ei säätöjä, ei eri vaikeusasteita, vain pelin juokseva kovuus.

Nebula Fighter ei ole taidetta, ei ole maailmanlopun kertomista. Se on paljas keino mittaa refleksejasi ja sinnikkäyttä. Grafiikat ovat yksinkertaiset, äänet tulevat PC-kaiuttimesta kuin pois 1980-luvun arcade-halista. Se, että peli tietää mitä se on ja tekee sitä ilman kiukkuja, tekee siitä melko rentouttavan kokemuksen nyt, jälkikäteen katsottuna. Pelaamme sitä tänään nostalgiasta, ei siksi että se olisi jotenkin mullistava.

Vuonna 1997 tämä oli kaupan hyllyllä muiden joukossa, pelata voitavissa konetta. Se ei koskaan tullut klassikkoa, ja se oli tarkoituskin. Nykyään selaimet tarjoavat mahdollisuuden puristaa kolmen minuutin shoot-em-up-sessio työpäivän väliin ilman, että koko konetta tarvitsee käynnistää. Nebula Fighter odottaa siellä, jos haluat kokeilla, mitä pelaaminen oli ennen kuin pelit alkoivat puhua itseään kunnioituksella. Se ei ole yritys, se on fakta.