Lost

Olet kadonneet metsään ilman muistoja — eikä peli ole kiinnostunut selittämään, miksi. Lost vuodelta 1993 on juuri sitä: pienimmillään olevaa tekstiseikkailu-adventuria, joka heittää sinut pimeyteen ja odottaa, että selvität itse.

Mustavalkoinen retroromantiikka piilottaa kelvoton ammattilaisuuden. Peli ei anna sinulle karttaa, vertaisohjausta tai edes selkeitä tavoitteita. Liikut tekstipohjaisesti läpi puustoisen kaaoksen, luet kryptisiä kuvia pääty sanoista ja yrität ymmärtää, mitä mielessä olevan ohjelmoijan piti olla. Välillä saat komentokiihotelun, välillä otat itseäsi niskasta ja kysyt, miksi tämä on peli eikä vaan tekstieditori, jonka jonkun käytäntö katkesi.

Mekaniikat — jos niitä niin voidaan kutsua — ovat paljasta soveltuvaa kyselemistä. Mitä voin ottaa? Mihin voin mennä? Kuka on tämä hahmottamaton olento, joka selvästi haluaa minut kuolla? Pelata on kuin kaivaa sokeasti lehdossa jonkin aarteen löytämiseksi ilman metallinpaljastinta. Osapelin pituudella se olisi harmaata, mutta Lost tekee pitkän illasta painajaisesta — tunnitolkulla samaa mielessä olevaa sattumanvaraisuutta.

Suurin osa 1990-luvun tekstseikkailuista ymmärsi, että mysteeri on kiva, mutta täysi päättämättömyys on turhauttavaa. Lost päättää olla erilainen ja melkoisen omapäinen siinä. Se ei ole klassikon kaltaisuutta — se on pikemminkin vapaa rakkaudentunnistus sille ajalle, jolloin pelit olivat vielä niin halvalla, että kukaan ei jaksanut testata niitä kunnolla.

Tänään Lost kiinnostaa lähinnä niitä, joita kiinnostaa historian ahdistavat sivukanavat. Jos haluat kokea 1990-luvun etsintöjen frusteraation korkean resoluution kanssa, tämä se on. Mutta jos toivot, että seikkailu johtaa jonnekin järkevään, valitse jotain muuta.