Donald Duck pomppii ruudulla kuin hullu, ja kolmessa minuutissa tiedät, ettei tästä tule kävelyä puistossa. Goin' Quackers on tasohyppely ajalta, jolloin pelaajien odotettiin kestävän jotain tiukempaa kuin nykypäivän mobiilipelien opastukset.

Pelattavuus on suoraviivaista – hyppäät, keräät tavaraa ja väistelet vihollisia. Donald kulkee ruudun vasenta ja oikeaa laitaa pitkin kenttien läpi, jotka ovat täynnä esteitä ja oletettavasti joitakin Donaldin vihollisia. Game Boyn rajallinen tila näkyy joka rintamalla: grafiikka on kulmikasta ja animaatiot ovat pikemminkin nykimistä kuin sulavaa liikettä. Ohjaus toimii moitteetta, mutta kun pitäisi osua tarkasti vihollisen päälle eikä grafiikka anna tietoa suunnistamiseen, turhautuminen iskee.

Mieleen jää enemmän turhautuminen kuin ilo. Kentät eivät ole erityisen kekseliäitä – hyppää tänne, hyppää tuonne, seuraa ruudulla olevia tasoja, ettei jää yllätetyksi. Musiikki piippaa rytmeillä, joita kannamme mielessämme. Mikään siinä ei ole huonoa, mutta mikään ei myöskään innosta. Se on keskinkertainen tasohyppely, jonka Game Boy niputti kymmenien muiden yhtä keskinkertaisten tasohyppelyiden joukkoon.

Tuoko se mitään uutta pöytään? Se ei ole huonompi kuin muut lisenssipelit, jotka yrittävät hyötyä hahmon suosiosta. Se ei vain ole yhtään parempikaan. Donald Duck juoksijana on muotin heijastus – se toimii, mutta se, viihdyttääkö se kahdeksan tuntia, on toinen juttu.

Nykyään siihen suhtautuu kuriositeettina. Sitä voi pelata emulaattorilla viisi minuuttia eikä palaa sen pariin koskaan. Se ei ole tarpeeksi huono suututtaakseen, mutta ei myöskään tarpeeksi hyvä oikeuttaakseen ajankäyttöäsi. Se kuuluu tuhansien unohdettujen pelien joukkoon, joilla oli epäonni ilmestyä keskinkertaisina – virheettöminä mutta mielikuvituksettomina.