A Journey Into Xanth

Kun otat jotain, minkä pitäisi olla pelin ydin, ja teet siitä kärsimystä, sinulla on resepti turhautumiseen. Journey Into Xanth perustuu Piers Anthonyn maailmaan, joka on täynnä erikoisia maita ja outoja olentoja, mutta itse peli työntää sinua koko ajan suuntaan, johon et halua mennä.

Kyseessä on tekstiseikkailu, joka sijoittuu Xanthin fantasiamaailmaan — Floridaa muistuttavaan paikkaan, joka kuitenkin on olemassa korkeammassa ulottuvuudessa ja täyttyy taikuudesta. Tavoite on yksinkertainen — tutkia maailmaa, kerätä esineitä, ratkoa arvoituksia ja edetä eteenpäin. Teoriassa sen pitäisi olla maagista. Käytännössä vietät puolet ajasta haahuillen kartalla ilman pienintäkään aavistusta, minne sinun pitäisi mennä tai mitä sinulta odotetaan.

Peli on syyllinen tähän kaikkeen itse. Paikkojen kuvaukset paljastavat joskus kaiken tarvittavan, toisinaan ne eivät anna ollenkaan mitään. Maailman säännöt eivät ole selvät — mikä on vuorovaikutteista ja mikä ei. Jotkin arvoitukset vaativat, että muistat epäselvän yksityiskohdan lauseesta, jonka olit helposti voinut ohittaa viisi minuuttia sitten. Jos palaat paikkaan, jossa esine oli, eikä sitä ole siellä, et ole varma, oletko ottanut sen itse vai onko kyse vain parserin viasta. Tekstiseikkailu ilman anteeksiantavuutta ja ilman pelaamisen iloa on pelkkää julkeaa, toistuvaa lukemista.

90-luvulla se oli tavallista — monet tekstiseikkailut olivat armottomia, parserit oikukkaita ja tekijöitä se selvästi huvitti. Journey Into Xanth pyrki ainakin olemaan jotain muutakin kuin kärsivällisyytesi testaamista, mutta kunnianhimo ei riitä. Jäljelle jää tunne, että peli haluaa päihittää sinut eikä viihdyttää sinua.

Nykyään sen pelaaminen on järkevää vain, jos odotat hammaslääkärillä ja sinulla on puhelin nettiyhteydellä — puhtaasti kuriositeettina. Ja jos käynnistät sen selaimessa, kirjoita asioita muistiin paperille. Tai ota käyttöösi läpipeluuohje ja nauti pelistä mieluummin ilman turhautumisen paperiarkkeja.