Black Hole

1993, välitunti, koulun tietokone DOS-käyttöjärjestelmällä ja peli, joka mahtuu puolelle diskettiä. Black Hole ParaGraphilta ei ole jokin eeppinen seikkailuhanke — se on logiikkapeli, puhdas ja kompromissitön, ja juuri niin muistan sen.

Periaate on marmorien ohjaaminen pelilaudalla. Siniset ja punakkanpunaiset marmorit rullautuvat vihreän pelilaudan reunoilta sisään, ja sinun tehtäväsi on varmistaa, ettei eri väriset marmorit törmää toisiinsa. Kuulostaa yksinkertaiselta, ja alkutasoilla se todella onkin. Sitten tahti kiihtyy ja aivoissa alkaa kuuma päivä.

Ohjaimet ovat suoraviivaisia — pelikenttä, tulevat marmorit, minimaalinen käyttöliittymä. Pelaaja reagoi ja suunnittelee samanaikaisesti. Kun kaksi eri väristä marmoria törmää, niiden alla oleva ruutu katoaa ja paljastaa mustan aukon. Jokainen marmori, joka rullaa sen yli, putoaa läpi. Reiät kerääntyvät, kenttä pienenee, ja tilannetta vaikeuttaa lumipallo-ilmiö — tuo silmukka on koko pelin sydän ja toimii yllättävän hyvin.

Juuri se kasvava paine erotteli Black Holen silloin muista peleistä. Se ei ole ongelma alussa, mutta loppujen lopuksi siitä tulee sellainen. ParaGraph julkaisi pelejä, jotka keskittyivät enemmän suoraviivaiseen hauskuuteen kuin tarinaan tai grafiikkaan, ja tämä sopi täydellisesti heidän valikoimaansa. Grafiikka on ankea, ääni minimaalinen — Sound Blasterilla ei todellakaan ole mitään näytettävää täällä. Se ikääntyi ilman draamaa: peli ei koskaan perustunut tekniseen vaikuttavuuteen, joten vaikka nykyäänkin se ei vaikuta raunioilta, enemmän kuin pienoiskuvana paperilautasliinalla.

Nykyään Black Hole sopii kaikille, jotka rakastavat logiikkapelejä ilman tutoriaaleita, vinkkejä ja täytettä. Viisi minuuttia ja tiedät tarkalleen mistä on kyse. Vielä viisitoista minuuttia ja ymmärrät, että se ei ole niin helppoa kuin näyttää. Se toimii selaimessa DOSBoxin kautta ilman hikkoja ja on täydellinen niihin hetkiin, kun haluat sammuttaa aivoosi töistä — ja vaatia ne takaisin välittömästi, koska puolet pelikentästäsi juuri katosi.