Abort, Retry, Fail?

Kolme sanaa. Jokainen DOS-käyttäjä osasi ne ulkoa, yleensä pahimmalla mahdollisella hetkellä — heti tunnin tallentamattoman työn jälkeen. Abort, Retry, Fail? Joku katsoi tuota virheilmoitusta ja ajatteli: seikkailupeli. Rehellisesti sanottuna, ihan reilua.

Peli julkaistiin vuonna 2009 ilmeisesti ilmaisena faniprojektina ilman nimettyä studiota, ja se nojaa täysin itse DOS-aikakauden nostalgiaan. Nimi on koko konsepti. Pelaaja navigoi tavallaan kokemusta, jossa käyttäjä on loukussa vanhan käyttöjärjestelmän logiikan sisällä — virheilmoituksia, umpikujia ja hiipivä epäilys siitä, ettei kone ole sinun puolellasi. Kyseessä on tekstiseikkailu, tai jotakin sinne päin, rakennettu ihmisille, jotka muistavat ajan, jolloin vilkkuva kursori tuntui haasteelta.

Pelattavuus on juuri sitä, mitä nollabudjetin intohimoprojektilta odottaa: komentoriviohjattua tai vahvasti tekstipohjaista vuorovaikutusta, rajallista mutta valinnoissaan harkittua. Pulmat, sikäli kuin niitä on, kiertyvät keskeisen vitsin ympärille — joka on myös keskeinen teema. Otsikon kolme vaihtoehtoa eivät ole pelkkää mausteeksi. Niistä tulee rakenteellinen mekaniikka, tapa kehystää päätöksiä, joka kiertyy takaisin itseensä sillä kuivalla itsetietoisuudella, joka toimii juuri siksi, ettei se koskaan iske silmää liian kovaa kameralle. Kokemus on lyhyt, luultavasti läpäistävissä alle tunnissa, eikä se teeskentele muuta.

Se, mikä saa pelin jäämään mieleen, ainakin vähän, on että se ymmärsi jotain, minkä useimmat nostalgiaprojektit ohittavat. Se ei yritä luoda uudelleen klassikkopeliä. Se yrittää luoda uudelleen tunteen — nimenomaan avuttomuuden tunteen sellaisen koneen edessä, joka puhuu omaa kieltään eikä välitä sinun kielestäsi. Vuonna 2009 tuo oli jo tarpeeksi kaukana menneisyydessä tuntuakseen arkeologialta. Nykyään se on käytännössä kansanperinnettä. Peli on vanhentunut suunnilleen yhtä hyvin kuin itse vitsi — eli se osuu yhä, jos olit paikalla, ja menee täysin ohi jokaiselta, joka ei ollut.

Jos kasvoit kiroillen DOS-kehotteille ja sinulla on kaksikymmentä minuuttia aikaa, tämä kannattaa ladata selainemulaattoriin puhtaasti tunnistamisen ilosta. Se on enemmän kuriositeetti kuin peli, pieni artefakti aikakaudelta, jolloin harrastajakehittäjät tekivät asioita, koska idea huvitti heitä, ja latasivat ne verkkoon odottamatta juuri mitään vastineeksi. Siinä on jotain hiljaisen kunnioitettavaa. Älä vain odota Zorkia. Odota tietäväistä nyökkäystä joltakulta, joka myös tuijotti liian kauan mustaa ruutua odottaen, tekisikö Retry tällä kertaa mitään toisin.